Pikkulintu kuoriutui

Pieni lintusemme syntyi 1. maaliskuuta. Hän on suurisilmäinen pieni tyttö, meille täydellinen. Elämä on näiden muutaman viikon aikana kiepsahtanut ylösalaisin, univelka on välillä tuntunut sietämättömältä ja koti on muuttunut ajelehtivien puklurättien mereksi. Olen sekä nauranut että itkenyt enemmän kuin aikoihin – minusta on tullut äiti.

Kiitos kaikille matkaani seuranneille! Toivon teille iloa, onnea, rohkeutta ja siunausta kaikkeen, mitä elämä tuokaan tullessaan.

Raskauden tilinpäätös

Kuva täältä.

Kypsyttelin pitkään ajatusta kirjoituksesta, jossa summaisin yhteen kokemuksiani raskaudesta. Raskauteni on edennyt aivan loppusuoralle, ja seuraavien viikkojen aikana on lupa odotella pientä linnunpoikasta syntyväksi.

En halunnut kirjoittaa neuvoloista ja sf-mitoista tai pahoinvoinnista ja tunnepurkauksista. Tahdoin sen sijaan jakaa ajatuksiani siitä, miltä raskaus on omasta näkökulmastani tuntunut. Se on ollut hyvin erilainen kokemus kuin kuvitelmissani ja toiveissani.

1. raskauskolmannes

Tein positiivisen raskaustestin heinäkuun puolivälissä, vaikka olinkin ollut raskaana jo kuukauden verran. Kahden viivan ilmestyminen tikkuun tuntui uskomattomalta. Leijailin hämmästyksen, ilon ja euforian tunteissa koko illan. Seuraavana aamuna huoli valtasi minut. Olenko varmasti raskaana? Googlettelin rypäleraskauksia, tuulimunia ja varhaisia keskenmenoja. Ilo ja pelko vaihtelivat koko ajan.

Ensimmäinen neuvolakäynti oli kuin visiitti avaruusasemalla. Joka puolella oli lapsia ja mahat pystyssä taapertavia äitejä, itse en tuntenut kuuluvani joukkoon. Olin astunut lapsien ja lapsiperheiden maailmaan, jossa olin vieras ja muukalainen. Tajusin, etten tiedä mitään lapsista. Pärjäänkö? Osaanko?

Ensimmäisessä ultrassa määritettiin raskauden kesto, jotta seulonnat voitaisiin tehdä oikeilla viikoilla. En muista, milloin olisin jännittänyt niin paljon kuin pyöräillessäni keskusäitiysneuvolaan. Monitorissa heiluva pienen pieni käsiään ja jalkojaan viuhtova olento oli ihmeellisin näky, jonka olen nähnyt. Se on meidän! Mutta niin pieni vielä. Kuinka se selviää?

2. raskauskolmannes

Vaikka olinkin ohittanut suurimman keskenmenoriskin, pelkäsin silti koko ajan. Pelkäsin listeriaa ja toksoplasmoosia, istukan toimintahäiriöitä ja oikeastaan ihan kaikkea, mitä googlaamalla löysin. Niskaturvotusultran jälkeen oloni helpotti hetkeksi, mutta pian epävarmuus palasi. Kaikki tuntui niin vieraalta ja vaikealta. Raskautta tuntui olevan jäljellä pieni ikuisuus, ja jokainen päivä tuntui vuoden mittaiselta.

Raskaus ei vielä liiemmin näkynyt eikä tuntunut, ja kaipasin kipeästi osallisuutta raskaana olevien naisten kerhoon. Halusin kulkea kadulla vauvamahan kanssa, olla yksi niistä onnellisista äideistä. Kadehdin raskauttaan Facebookissa hehkuttavia kavereitani, joiden elämä tuntui olevan helppoa ja huoletonta. Eikö kukaan muu kamppaile oman riittämättömyytensä ja pelkojensa kanssa? Eikö kukaan muu herää joka aamu puristava tunne kurkussa? Laskin fatalistisesti päiviä siihen, että sikiön menehtymistä kutsutaan keskenmenon sijaan kohtukuolemaksi.

Parisuhde oli koetuksella, sillä itkeskelin ja suutuin helposti sekä stressasin ruokien ja siivoamisen kanssa. Kaikki piti tehdä juuri minun tavallani, tai seurauksena olisi joku kauhea infektio, mihin pieni vauvamme kuolisi. Desinfioin keittiötä kiehuvalla vedellä ja pelkäsin syödä salaattia, kun sitä ei voinut kuoria.

Jokapäiväinen elämä muuttui piirun verran helpommaksi, kun aloin tuntea vauvan liikkeet. Tiesin ainakin, että siellä ollaan elossa. Uudenlaista huolta aiheuttivat kuitenkin päivät, jolloin vauva ei liikkunut yhtä paljon kuin aiemmin. Mikä sinulla on hätänä, pieni? Miksen voi tehdä mitään?

3. raskauskolmannes

Pahin paniikki ja hätä alkoi pikku hiljaa laantua. Huomasin tottuneeni olemaan raskaana, tuntui hassulta  muistella raskautta edeltävää aikaa. Ensimmäistä kertaa ajatukset alkoivat oikeasti siirtyä raskaudesta ja siihen liittyvistä peloista itse lapseen, meidän omaan pikkulintuumme. Pohdin synnytystä ja syntymää, lapsiperheen elämää ja vauvan hoitoa. Tuntui helpottavalta tajuta, että lapsi voisi jo nyt selvitä hengissä kohdun ulkopuolella.

Joskus 30. raskausviikon jälkeen aloin vähitellen nauttia raskaudesta. Vatsa kasvoi ja pieni liikkui ahkerasti. Tunsin valtavaa kiitollisuutta ja onnea, en pelkästään huolta ja hätää. Alkoi oikeasti tuntua siltä, että meille tulee vauva. Minusta tulee äiti. Tämä on ihmeellisin ja ihanin asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Aloin lähes poikkeuksetta itkeä, kun kuvittelin pientä lastani sylissäni.

Lopuksi

Kateus ja katkeruus muita äitejä kohtaan on helpottanut. Olen ymmärtänyt, että kenenkään muun onni ei ole minulta pois. Voin itse olla tässä hetkessä niin onnellinen kuin haluan, se on oma valintani.

Matka kohti äitiyttä on ollut paikoin kivikkoinen ja raskas, mutta tunnen kasvaneeni valtavasti. Vaikka vaikeudet tuntuivat välillä ylitsepääsemättömiltä, olen niistäkin nyt kiitollinen. Ilman niitä en olisi tässä.
Olen nyt valmis astumaan uudelle polulle ja uuteen elämänvaiheeseen. En tiedä vielä, mitä iloja ja suruja se tuo mukanaan, mutta otan ne päivä kerrallaan vastaan.

Odotamme malttamattomina pienen ihmeen syntymää, toiveen ja lupauksen lasta. Pieni ihminen tuntuu niin hauraalta ja avuttomalta, oma oloni on siunattu ja kiitollinen.

Miksi on niin vaikeaa

Pitkän hiljaisuuden jälkeen olen taas täällä. On tuntunut vaikealta kirjoittaa, vaikka olisin kyllä halunnut. Minulla on ollut tänään vapaapäivä, ja olen saanut tuuletettua vähän ajatuksiani. Katsoin muutaman jakson sarjasta "Ykskaks paksuna", mutta siitä tuli lopulta niin paha olo, että en pystynyt katsomaan enempää.

Olen edelleen raskaana ja pieni vauvani potkii tälläkin hetkellä – mikä minua oikein vaivaa? Miksi viaton teinisarja nostaa niin paljon ahdistusta pintaan?

Oivalsin vasta hiljattain, kuinka syvälle minuun ajatus lapsettomuudesta ja lapsen kaipuusta on juurtunut. Löysin siivouksen yhteydessä vanhan muistikirjan, jossa on kirjoituksia vuosilta 2007–2009. Olin kirjoittanut ylös unenomaisia näkyjä ja kertomuksia lapsen menettämisestä, äitiyden kaipuusta ja tyhjyyden tunteesta. Luulin pohtineeni kyseisiä teemoja ehkä reilun vuoden verran ennen raskaaksi tuloani, mutta todellisuudessa tie oli paljon pidempi. Vaikka varsinainen raskauden yrittäminen ei ehtinyt kestää kuin puolen vuoden ajan, henkisesti ehdin elää lapsettomuutta läpi viiden vuoden ajan.

En siis tätä taustaa vasten ihmettele, miksi raskaus on nostanut esiin niin paljon pimeitä ajatuksia ja synkkyyttä. Ajattelin, että ei minulla ole oikeutta tai tarvetta käsitellä lapsettomuuden aiheuttamia tunteita, enhän edes lääketieteellisessä mielessä ehtinyt koskaan kärsiä lapsettomuudesta. Ihmismieli ei kuitenkaan aina noudata sääntöjä.

Pelkään edelleen ajoittain lapseni menettämistä, pahin ahdistus on kuitenkin hellittänyt. Olen opetellut ajattelemaan, että meille voi käydä hyvin. En tiedä miksi jotkut ihmiset joutuvat kärsimään niin paljon, mutta ehkä meidän ei tarvitse. Ehkä kaipuu voi lopulta täyttyä, suru hiipua ja ahdistus hellittää.

Birdie 21+6

Nt-ultran kuulumisia

Kuva täältä.

Yksi etappi on jälleen ohitettu, nimittäin niskaturvotusultra. Jännitin sitä etukäteen kamalasti, ja pahin jännityksen hetki oli siihen tutkimuspedille asettuminen ja ultrauslaitteiden valmistelu. Vielä siinäkin vaiheessa kun pikkuinen olento ilmestyi kuvaruudulle, olin peloissani. Miksei se liiku? Onneksi pikkuinen heräsi jossakin vaiheessa, ja sain huokaista helpotuksesta. Mieheni oli tällä kertaa ihan rauhallinen, enkä tiedä mistä omakaan paniikkini kumpusi. Olin kuitenkin aika rauhallisin mielin odotellut ultraa, tai ainakin rauhallisemmin kuin sitä ensimmäistä.

Kaikki näytti ultrassa normaalilta, eikä kohonnutta riskiä kromosomipoikkeavuuksiin todettu. Nyt voimme hakea vauvavakuutusta ja alkaa muutenkin orientoitua uuden perheenjäsenen saapumiseen. Lähiperheemme tietävät raskaudesta, samoin läheisimmät ystävämme. Mieheni on tänään kertonut muutamille muillekin ystävilleen, itse en ole jotenkin halunnut. Tuntuu, että raskaudesta kertomalla tästä kaikesta tulee vähemmän yksityistä ja vähemmän henkilökohtaista, yksi kahvipöytäpuheenaihe muiden joukossa.

Ensimmäiset kolme kuukautta ovat nyt takana päin. Pahoinvointi on vähentynyt tasaisesti, samoin rintojen arkuus. Ruoka alkaa taas vähitellen maistua, mikä on erittäin tervetullutta. Kynteni kasvavat todella nopeasti, ja ihokin on alkanut parantua. Olen pystynyt harrastamaan vähän enemmän liikuntaa, vaikka väsymys on varsinkin iltapäivisin aika kovaa.

Kunpa tämä raskausaika kuluisi äkkiä, odotan jo niin kovasti tulevaa.

Birdie 12+6

Ensimmäinen ultra

Vajaa viikko sitten oli ensimmäinen ultra, jossa kävimme raskausviikkojen määrittämiseksi. Odotin sitä pelonsekaisin tuntein, varautuen pahimpaan. Kaikki oli kuitenkin hyvin, pieni sydän sykki siellä missä pitikin. Monitoria katsoessani en osannut oikein reagoida mitenkään, nyökkäilin vain ja hymyilin. Helpotus ja ihmetys iskivät neuvolan ulkopuolella: tämä on totta.

Samalla päätin, että enää en edes yritä ottaa etäisyyttä raskauteeni. Jos joku menee pieleen, se sattuu aivan varmasti, vaikka kuinka yrittäisin suojella itseäni surulta. Olen uskaltanut varovaisesti ajatella raskautta eteenpäin, vaikka sisälläni kasvava ihmisen alku tuntuu edelleen epätodelliselta.

Raskausoireet ovat olleet aika vähäisiä, mitä nyt tiheämpiä vessakäyntejä ja ajoittaista kuvotusta. Rinnat ovat olleet tosi kipeät, mutta nyt se alkaa vähitellen helpottaa. Vatsa on edelleen turvoksissa, ja farkut puristavat iltapäivisin. 

Olen miettinyt tätä blogikirjoittamista, sillä tavallaan tunnen syyllisyyttä näistä raskauspostauksista. Miksi meillä tärppäsi puolessa vuodessa, kun monet ovat odottaneet plussaa niin paljon kauemmin? En halua pahoittaa kenenkään mieltä enkä varsinkaan hihkua ja huutaa tätä asiaa kenenkään kasvojen eteen. Tunnen edelleen yhteenkuuluvuutta tahtomattaan lapsettomien kanssa, en ole unohtanut niitä ajatuksia ja sitä surua.

Seuraava ultra on parin viikon päästä, se tuntuu iäisyydeltä. Toivon sydämeni pohjasta, että kaikki on hyvin.

Rauhallista ja toiveikasta uutta viikkoa kaikille!

Birdie 10+3 

Elämää plussan jälkeen

Olen nyt viikon verran ehtinyt sulatella noita kahta viivaa testissä. Ja täytyy sanoa, että aikamoista vuoristorataa tämä on ollut. Olen kertonut alkaneesta raskaudesta muutamalle parhaalle ystävälleni sillä ajatuksella, että voisin jakaa heidän kanssaan myös mahdollisen keskenmenon. 

Ensimmäisten valtavan iloisten päivien jälkeen olen taistellut jatkuvaa pelkoa ja epävarmuutta vastaan. En tiedä edes millä viikoilla mennään, ne voivat laskelmieni mukaan olla tällä hetkellä mitä vain seitsemännen ja yhdeksännen viikon väliltä. Keskenmenon, tuulimunan ja kohdunulkoisen raskauden lisäksi olen kehitellyt huolta aivan absurdeista jutuista, kuten mahdollisen lapseni mahdollisista teini-iän huumekokeiluista. Olen kaiken pelon keskellä saanut lohtua uskostani Jumalaan, mikä on minulle yksi elämän tärkeimmistä kantavista voimista. 


Tämän viikon aikana olen myös muodostanut suhteen vatsassani kelluvaan pieneen olentoon. Silittelen usein vatsaani ja yritän lähettää sinne rakkautta ja hyviä ajatuksia. Hyräilen myös mielessäni paljon lastenlauluja. Samaan aikaan kuin pelottaa kiintyä johonkin niin epävarmaan, koen sen ainoaksi vaihtoehdoksi. Vaikka pieni pampula olisi vatsassani vain lyhyen hetken, haluan niiden hetkien olevan sitäkin enemmän rakkaudella kuorrutettuja. Jos en voi olla pienelle rakkaalleni äiti kuin hetken verran, aion vaalia häntä sitäkin enemmän rukouksissani ja ajatuksissani.

Oireiden suhteen olen päässyt aika vähällä. Pahoinvointi on ollut selätettävissä tiheällä syömisellä ja pienillä aterioilla, eikä väsymyskään ole estänyt minua selviämästä päivän askareista. Vatsani on varsinkin iltaa kohden aika turvoksissa, samoin rinnat ovat pinkeät ja kipeät. Nännien ympärykset ovat hieman tummuneet ja verisuonet ovat tulleet paremmin näkyviin. Pissahädän tunne on useammin kuin tavallisesti, vaikka rakko ei olisikaan täynnä. Olen myös aiempaa tunteikkaammalla päällä, itken kaikista omaan pieneen beibiläiseen liittyvistä ajatuksista.

Koska raskausviikoista on tässä vaiheessa selkeä epäselvyys, sain neuvolan kautta ajan ultraan ensi tiistaille. Silloin ainakin selviää, mitä kohdussani on tai ei ole. Tuleva ultra on jatkuvasti mielessäni, heräsin viime yönäkin valvomaan ja pohtimaan sitä. Eniten surettaa ajatus siitä, kuinka kovasti mieheni pettyisi, jos kaikki ei olisikaan hyvin. Tiedän kuinka kovasti hän haluaa tulla isäksi ja kuinka urheasti hän pidättelisi suruaan ja lohduttaisi minua. Haluaisin vain niin kovasti nähdä oman rakkaani niin onnellisena!

P.S. En yleensä tykkää tuoda uskoani kauhean voimakkaasti esille, mutta se on ollut todella vahvasti läsnä elämässäni viime aikoina. Siksi halusin mainita sen myös täällä blogin puolella. Siltä varalta, että joku toinen saisi tästä myös lohtua, kirjoitan tähän loppuun vielä raamatunkohdan, joka on koskettanut minua pahimman pelon hetkillä.

Psalmi 139: 15–16
"Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut."

Pää pyörällä ja plussa tikussa

Eipä tälle ole oikein sanoja. Testasin eilen puolihuolimattomasti liuskatestillä, ja kaksi vahvaa viivaa tulivat näkyviin saman tien. Tein tänään vielä Clearbluen digitestin, ja 3+ viikoilla mennään sen mukaan, eli raskausviikoilla 5 tai enemmän.

Olo on absurdi, jännittynyt ja ällikällä lyöty. Tää ei voi olla todellista.